Eilen, jolloin oli siis viikko laihista takana, paino 69 kg.

Tulos: -3 kg

Ei paha, mutta voisi se enemmänkin olla. Aika hyvin olen pystynyt olemaan ilman makeaa ym. höttöä. Pieni harha-askel tapahtui, kun mies suositteli ostamaan kaappiin levyn tummaa suklaata, jos makeanhimo vie ylivallan. Siitä olisi sitten voinut ottaa paria palasta kerrallaan. No, nyt levyä ei enää ole, kun se maistui niin hyvältä...
Töissä olen onnistunut sanomaan ei-kiitos leivonnaisille.
Tänään sain yllättävää tukea työkaverilta, joka ehdotti, että alamme yhdessä punnitsemaan itsemme työpaikalla. Salaa muilta...

Aamulla meinasi punnitus unohtua. Olin jo ehtinyt syödä 4-viljanpuuroa ja juoda teetä, vaatteetkin olivat päällä, kun vasta muistin kavuta puntarille.
Tulos masentava 72 kg.
Vaan eipä auta masentua, onpahan jotain pudotettavaa. Alkuperäinen tavoite oli laihtua 10 kg, mutta silloin luulinkin painavani n. 70 kg. Korjattu tavoitepaino on 60 kg. Pari ylimääräistä kiloa putoaa kyllä siinä muiden mukana. Uskoi hän vielä tässä vaiheessa, kun vasta eka päivä oli lähes takana...
Vyötärönympärys oli nyt illalla 93 cm, tosin tuntuu että vähän turvottaa, joka tapauksessa tavoite on 75 cm.

Luulen, että painoni lähtee laskuun jo pelkästään sillä, että jätän herkut pois. Olen tähänkin asti syönyt lounaaksi pääasiassa salaattia.
Olen kuin alkoholisti suhteessani makeaan. Minulle se on joko - tai, kultaista keskitietä ei ole. Tänään onnistuin olemaan ottamatta suklaata, vaikka sitä tarjolla olikin työpaikan kahvihuoneessa. Hyvä minä!

Viimeksi laihdutin vuonna 2008 aika kunnioitettavat 22 kg. Nyt ei onneksi tarvitse päästä niin suuresta määrästä kiloja eroon, 10 kg riittää.
Laihdutus alkaa 2.1.2013 ja päättyy elokuun puolessa välissä. Joka viikko on punnitus ja tilannetiedotus täällä blogissa. Hyväksi havaittu konsti.
Sotasuunnitelmani on sellainen, että vähennän herkuttelun minimiin, otan itseäni niskasta kiinni ja yksinkertaisesti en sorru houkutuksiin, joita varsinkin työpaikan kahvihuoneessa on ihan liian usein. Lisäksi juon runsaasti vettä.
Liikuntaa pystyn harrastamaan kodin ulkopuolella hyvin rajoitetusti, koska 5-vuotias kuopus on lähes aina seuranani. Kerran viikossa aion päästä zumbaan, ja jos jaksan niin poljen kotona kuntopyörää. Hyvin yksinkertaista siis!?

Itse asiassa laihduttaminen on hyvin helppoa, kunhan vain pystyy kieltäytymään herkkupaloista, ja siinä se vaikeus piileekin.

Kuluneen kesän tärkein juttu oli perheen yhteinen ulkomaanmatka. Ensimmäinen laatuaan! Ja naimisissa on sentään oltu jo 17 vuotta.
Isännän kovasta vastustuksesta huolimatta  matkustimme koko konkkaronkka etelän lämpöön. Minä otin ison riskin, sillä vastustus oli tosi kovaa vielä viikkoa ennen matkaa. Lopulta riskinotto kannatti, ja kaikki olivat kovin tyytyväisiä, että teimme matkan. Isäntäkin sanoi, että se oli joka sentin arvoinen! Oma toiveeni ja tavoitteeni oli, että jokaiselle jäisi edes yksi positiivinen muisto matkasta, ja se kyllä toteutui.

Isäntä on tyytymätön minuun. Itse en tiedä miten minun pitäisi elää ja olla, jotta onnistuisin olemaan hänen mieleisensä. Olen tottunut nauramaan itselleni, itse asiassa en halua nauraa muille kuin itselleni. Mutta Isännän mielestä mitään negatiivista meidän perheestä ei saa tuoda muiden tietoon. Ja tässä viimeisimmässä riidanpoikasessa (tai tyytymättömyyden ilmaisussa) oli kyse siitä, että kerroin meikäläisten rantautumisen veneellä olevan aikamoinen show, minä kun en saa poijusta kiinni köyden kanssa ja joudutaan ottamaan uusiksi, ja Isännällä menee hermot. Niin ei kuulemma saa sanoa miesporukassa. Ei. Tämän aina unohdan, koska minussa on niin syvällä se, että nauran omille (tai meidän) hassuille toilailuilleni, ja kiva jos muutkin nauraa. Ei se minusta mielestäni mitenkään negatiivisella tavalla naurunalaista tee. Kuten ei hänestäkään.

Isäntä on jo kauan hokenut meidän olevan sopimattomia yhteen, ja kohta alan itsekin olla sitä mieltä. Mikäli nimittäin toisen erilaisuutta ei sallita. Minä ainakin haluaisin olla oma itseni. Haluaisin olla sosiaalinen, kutsua meille vieraita, viettää juhlapyhiä muiden seurassa, käydä tapahtumissa, matkustaa. Isäntä ei. Hän murahtaa joka kerta kun kännykkäni soi, että meille ei tarvii tulla kylään, keksi jotain, tai että me ei mennä, jos jonnekin kutsutaan. Niin, että miksi sen pitää olla minä, joka tässä asiassa joustan, ja vieraita käy kerran viidessä vuodessa, eikä kukaan enää edes halua kutsua meitä minnekään? Kysyn vaan.

Lisäksi minua tänään soimattiin siitä, että olen suht` tyytyväinen ja onnellinen olooni. Minulla ei ole aineelliseen hyvään liittyviä toiveita tai haaveita. Tulen onnelliseksi jos ompelen uuden tyynynpääliset sohvalle, enempää en tarvitse. En halua isoa venettä, mökkiä, uutta autoa. Joitakin harrastamiseen liittyviä haaveita toki on, mutten tule onnettomaksi vaikka ne eivät toteutuisikaan. Minä vaan olen tällainen. Ehkä sitten jonkun mielestä se on ihan  luuserin elämää, so what.

Niin, että pystyykö ihminen vuodesta toiseen mukautumaan toisen toiveiden mukaiseksi, vastoin omaa itseään? Nyt kun asiaa ajattelen, niin asia kyllä ahdistaa minua. Helpointa varmaan olisi jättää ristiriidat taakseen, ja avata uusi lehti elämässä. Mutta se olisi myös luovuttamista. Ja lupauksen rikkomista. Ja lasten elämän rikkomista. Sitä paitsi minä rakastan ja olen luvannut tahtoa rakastaa. Ja arkipäivän elämässä useinkin tarvitaan juuri sitä tahtomista.

Tällä hetkellä elämäämme rasittaa suuresti elo teinien kanssa. Voisin jopa kutsua tätä tähänastisista rankimmaksi elämänvaiheeksi. Paskaa tulee niskaan tuutin täydeltä joka päivä, teki niin tai näin. Ei kunnioituksen tippaakaan, vastataan rumasti, kun jotain kysyy tai pyytää. Näköjään tyyli on se, että on oikeus elellä kotona juuri niin kuin itse tahtoo, ei siivota jälkiään (omasta huoneesta puhumattakaan), ottaa toisen omaa lupaa kysymättä, ja vielä äiti saa halveksunnan päälleen joka asiassa. Olen niin kurkkuani myöten täynnä tätä kaikkea. Yritän vaan jäädyttää itseni ja kestää niin muutaman vuoden, jotta teinit aikuistuvat ja muuttavat pois. Taidan olla masentunut, itku on herkässä. Mutta Isännältä ei saa tukea, koska hän on vielä masentuneempi.

Miten tämän perheen käy?