Isäntä on jo kauan hokenut meidän olevan sopimattomia yhteen, ja kohta alan itsekin olla sitä mieltä. Mikäli nimittäin toisen erilaisuutta ei sallita. Minä ainakin haluaisin olla oma itseni. Haluaisin olla sosiaalinen, kutsua meille vieraita, viettää juhlapyhiä muiden seurassa, käydä tapahtumissa, matkustaa. Isäntä ei. Hän murahtaa joka kerta kun kännykkäni soi, että meille ei tarvii tulla kylään, keksi jotain, tai että me ei mennä, jos jonnekin kutsutaan. Niin, että miksi sen pitää olla minä, joka tässä asiassa joustan, ja vieraita käy kerran viidessä vuodessa, eikä kukaan enää edes halua kutsua meitä minnekään? Kysyn vaan.

Lisäksi minua tänään soimattiin siitä, että olen suht` tyytyväinen ja onnellinen olooni. Minulla ei ole aineelliseen hyvään liittyviä toiveita tai haaveita. Tulen onnelliseksi jos ompelen uuden tyynynpääliset sohvalle, enempää en tarvitse. En halua isoa venettä, mökkiä, uutta autoa. Joitakin harrastamiseen liittyviä haaveita toki on, mutten tule onnettomaksi vaikka ne eivät toteutuisikaan. Minä vaan olen tällainen. Ehkä sitten jonkun mielestä se on ihan  luuserin elämää, so what.

Niin, että pystyykö ihminen vuodesta toiseen mukautumaan toisen toiveiden mukaiseksi, vastoin omaa itseään? Nyt kun asiaa ajattelen, niin asia kyllä ahdistaa minua. Helpointa varmaan olisi jättää ristiriidat taakseen, ja avata uusi lehti elämässä. Mutta se olisi myös luovuttamista. Ja lupauksen rikkomista. Ja lasten elämän rikkomista. Sitä paitsi minä rakastan ja olen luvannut tahtoa rakastaa. Ja arkipäivän elämässä useinkin tarvitaan juuri sitä tahtomista.

Tällä hetkellä elämäämme rasittaa suuresti elo teinien kanssa. Voisin jopa kutsua tätä tähänastisista rankimmaksi elämänvaiheeksi. Paskaa tulee niskaan tuutin täydeltä joka päivä, teki niin tai näin. Ei kunnioituksen tippaakaan, vastataan rumasti, kun jotain kysyy tai pyytää. Näköjään tyyli on se, että on oikeus elellä kotona juuri niin kuin itse tahtoo, ei siivota jälkiään (omasta huoneesta puhumattakaan), ottaa toisen omaa lupaa kysymättä, ja vielä äiti saa halveksunnan päälleen joka asiassa. Olen niin kurkkuani myöten täynnä tätä kaikkea. Yritän vaan jäädyttää itseni ja kestää niin muutaman vuoden, jotta teinit aikuistuvat ja muuttavat pois. Taidan olla masentunut, itku on herkässä. Mutta Isännältä ei saa tukea, koska hän on vielä masentuneempi.

Miten tämän perheen käy?

Ovi aukesi ja Isännän askeleet tulivat makkariin, kuulin tietokoneen avautuvan. Ajattelin, että noniin, nyt hän alkaa selata nettiautoa. Hetken kuluttua kuitenkin tietokoneelta alkoi kuulua Irwinin kappale "Äiti" ja Isäntä lähti huoneesta. Kyyneleet valuivat suljettujen silmäluomieni välistä, kun Isäntä palasi huoneeseen kantaen tarjotinta. Saimme Iltatähden kanssa lasilliset kuohuvaa (Pommacia) ja kukkia, sillä Iltatähdellä oli tänään syntymäpäivä.

Perheemme teinit heräilivät omaan tahtiin, ja taisi olla ensimmäinen äitienpäivä, kun en saanut heiltä kortteja. Kumpikaan ei toivottanut hyvää äitienpäivää, Pimu kylläkin sanoi tuovansa huomenna kouluununohtamansa itsetehdyt taideteokset. Niin, että sen puoleen jäi kyllä päivästä vähän kurja maku, olenko ollut niin surkea äiti, etteivät lapset edes toivota hyvää äitienpäivää? Iltatähti kyllä halasi oma-aloitteisesti ja suukotteli minua. Ja kyllähän minä sain sentään halata Pimua ja Pojua, kun itse tein aloitteen.

Päivästä kymmenen pistettä Isännälle, joka oli ihana koko päivän; teki aamiaisen päivänsankareille ja vei koko sakin ravintolaan syömään. Hänen ansiotaan, ettei päivästä tullut surkea.

Pohdin siinä sitten pyykkejä kuivumaan ripustaessani, että pitääkö naisen olla kiitollinen, jos mies osallistuu kotitöihin? Olenhan minä toki iloinen, että Isäntäkin siivoaa ym., mutta pitääkö olla kiitollinen, jos toinen ei kuitenkaan tee suurinta osaa niistä, ja siis minunkin "osuuttani"? Kiva, että mies pesi saunan ja imuroi huushollin, sekä pyyhki pölyt ja laskosti pyykit. En olisi itse millään ehtinyt tehdä kaikkea, sillä perjantaisen työpäivän jälkeen tein perheelle ruuan, leivoin ja täytin täytekakun, leivoin suolaista palaa ja pesin koneellisen pyykkiä ja ripustin ne kuivumaan. Tänään jatkoin urakkaa pesemällä pari koneellista lisää pyykkiä ja ripustin ne kuivumaan, luuttusin lattiat, pesin vessan, vein Pimun töihin ja kävin kaupassa, silitin pöytäliinan ja katoin pöydän + vähän imuroin ja pyyhin pölyjä, kun Isäntä ei suostunut kertomaan minulle, oliko se jo tehty vaiko ei. Eli jotenkin en vain jaksanut olla kamalan kiitollinen. Ehkä olisi pitänyt. Hyvä mies minulla on. Kokosi Iltatähden uuden polkupyöränkin, vaikka olisi ollut muutakin tekemistä.

Ehkä nalkutin. Ehkä minua otti päähän, kun talon miesväki vain roikkui netissä, kun minä uurastin. Ehkä olin kestämätön ja sietämätön. Puolustuksekseni minulla ei ole mitään muuta sanottavaa, kuin että oli vain niin kamalan kiire, juoksin tukka putkella hommasta toiseen, hiki valui, ja aika meinasi loppua kesken. Vaan lopulta kuitenkin kaikki oli valmista, kun vieraat saapuivat.

En ole ylpeä itsestäni tämän päivän jälkeen. Ei huvittaisi viettää äitienpäivää huomenna.

Maan kääntämisen yhteydessä löytyi tietysti kastematoja, joita Iltatähti ihasteli ja keräsi. Poju oli kiltti ja lähti pikkusiskon kanssa rantaan ongelle. Minä lupasin paistaa kaikki ahvenet, jotka he saavat. Kun he saapuivat kotiin, oli saaliina kaksi pientä ahvenreppanaa. Olisin kernaasti vienyt ne naapurin kissalle, mutta Iltatähti halusi, että ne paistetaan. Ja mikäs auttaa, kun kerran lupasin. Nyt ahvenet odottavat suolattuina jääkaapissa, että kokki jaksaa vääntäytyä pihalle paistamaan ne. Litran lettutaikina odottaa myös, ja omppusosetta on otettu sulamaan pakkasesta.

Sillä aikaa, kun kaksi lapsista oli ongella ja yksi veteli vielä hirsiä sisällä, söimme Isännän kanssa eväsleivät ja joimme oluet ulkona raittiissa ilmassa. Oi, miten hyvältä kaikki maistuukaan ulkona!

Iän myötä olen alkanut enemmän ja enemmän arvostamaan tätä maalaisidylliä, jossa elämme. Toiset saapuvat tänne mökkeilemään, mutta me saamme asua täällä aina. Rannassa käydään ongella, jos halutaan, ja maitoa haetaan naapurin maatilalta. Viime syksynä koin herätyksen ja tein eka kertaa omenasosetta (myöhäisherännäinen, olen ikäni asunut maalla...), kun tuli niin hyvä omenasato. Nyt ei olla koko talvena ostettu yhtään hillopurkkia kaupasta. Sain viime keväänä pienen kasvihuoneen, ja koko kesän tein töihin evässalaatit kasvihuoneen antimista. Kasvatin myös yhden chilin, jonka hedelmillä maustettiin omppusose.

Varjopuoliakin maalla asumisesta tietysti löytyy.  Esim. bussipysäkille on matkaa viitisen kilometriä, joten oma auto on välttämätön. Nyt kun vanhemmat lapset ovat jo mopoiässä, ei kuitenkaan tarvitse koko ajan kuskailla heitä edestakaisin. Itse kuitenkin ajaisin mielelläni bussilla, jos se olisi mahdollista.

Jaa niin, otsikkohan oli, ettei jaksa lämmetä, eksyin vähän aiheesta. Niin, nyt iltapäivällä tosiaankin on aurinko mennyt pilveen ja lämpöä on vain 10 astetta. Pohdiskelen tässä pitäisikö kylvää jo ryytimaahan jotain, vai olisiko viisainta odottaa vielä muutama päivä?

Poju sai matikankokeesta kympin! Hieno loppuhuipennus peruskoululle. Matikannumero taitaa olla seiska, joten toiveita numeron noususta on.

Ja vielä parempaa; Poju sai kesätöitä! Viheralueiden hoitoa lähellä kotia, mukava ja reilu työnantaja, joka osaa varmasti sopivasti vaatia reipasta otetta. Ja kaupanpäälisiksi tulee varmasti hieno rusketus! Juuri sopiva tapa opetella työelämää.

Itse menin samanikäisenä ekaan kesätyöhöni kenkäkauppaan. Jostain kumman syystä sain päähäni, että haluan nimenomaan kenkiä myymään. Hiihtolomalla matkustin sitten puhelinluettelon keltaiset sivut mukanani bussilla kaupunkiin, ja kävin järjestelmällisesti kenkäkauppoja läpi kysyen kesätöitä. Ja minua onnisti, sain kesätyön. Olin sitten toisenkin kesän samassa kenkäkaupassa töissä. Muutaman vuoden kuluttua paljastui, että työnantaja oli jättänyt maksamatta kaikki sotu-maksuni. Onneksi minulla oli työtodistukset, ja niin työnantaja joutui varmasti jälkikäteen maksamaan rästit.

Illalla meille on tulossa Iltatähden kaveri. Aion tehdä pullataikinan, ja tytöt saavat leipoa. Nam!

Niinpä minä sitten lähdin mukaan lastenkutsuille. Harhailimme ensin auton kanssa väärällä tiellä, mutta kysyttyäni neuvoa, löysin perille. Ensimmäinen ajatus sisäänastuttuamme oli: ei muita äitejä. Vain minä. Ja kuusi pikkumukulaa. Plus tietysti päivänsankarin vanhemmat, minua reilusti nuoremmat. Vaikka aikuinen ihminen olenkin, niin minulle on lähes kauhun paikka olla vieraiden ihmisten kanssa, ja puhua pelkästään ruotsia. Työruotsi sujuu ihan hyvin, mutta jutella niitä näitä, se on työn ja tuskan takana. Tunsin itseni hölmöksi ollessani todella vähäpuheinen ja hymyillessäni typerän näköisenä. Kaksi tuntia on piiiitkä aika.

No joo, kun kaksi tuntia viimein oli kulunut, tapahtui vielä loppuhuipentuma. Jäin autoni kanssa parkkipaikkalle kiinni. Auto kaivoi itsensä vain syvemmälle ja syvemmälle sepeliin. Lapiolla kaivelun ja vaikka minkä jälkeen kaikki päättyi siihen, että päivänsankarin isä hinasi autoni pois sepeliltä. Kyllä olin helpottunut kun pääsin kotiin. Mutta pääasia, että Iltatähti oli saanut viettää mukavan illan kavereiden kanssa.

Ja kyllä minä kuitenkin lopulta saan olla vähän ylpeäkin itsestäni, että selvisin kaksi tuntia ruotsiksi.